Filmille voi kuvata vieläkin

Digitalisoituvassa maailmassa on ihmisiä, jotka joko haluavat pitää vanhasta kiinni tai haluavat palata vanhaan, mutta filmille ei kuvata pelkän nostalgian takia vaan myös kuvien laadun ja kuvaamisen tuttamien tunteiden vuoksi. Esimerkiksi monet taidevalokuvaajat kuvaavat filmille. On arvioitu, että Suomessa on noin 3000 filmiä käyttävää harrastajavalokuvaa.

Filmikuvaus on ihan erilaista kuin digikameralla kuvaaminen

Valokuvaamista digitaalisen kennon sijasta filmille voi verrata musiikin kuuntelemiseen vinyylilevyiltä. Sekä filmillä että vinyylilevyllä informaatio on tallentuneena analogisessa muodossa eikä bitteinä, ja informaatio on sen ansiosta omin aistein havaittavissa, sekä silmin nähtävissä että käsin kosketeltavissa. Bittejä ei näe eikä voi koskettaa. Vinyylilevyä arvostetaan siksi, että se kykenee toistamaan äänen puhtaampana ja aidompana kuin moneen kertaan pakattu ja avattu digitaalinen informaatio – vinyylilevylle voi tallentaa jopa niin korkeita äniä, että ihminen ei niitä kuule, mutta jotka voi havaita harmonisena värähtelynä. Aitous liittyy myös analogiseen filmiin, koska sen sisältämää informaatiota ei ole millään lailla pakattu eikä muokattu.

Vinyylilevyjen kuuntelemista ja filmikuvausta yhdistää myös tunne: pariin sormenpäällä tehtävään tökkäisyyn tai painallukseen verrattuna on aivan erilaista ottaa hyllystä vinyylilevy, katsoa sen kantta ja takakantta, ottaa levy kotelostaan, asettaa levy soittimeen ja kääntää levysoittimen vartta niin, että levy alkaa pyöriä ja neula alkaa lähestyä ensimmäisen raidan alkua. Samaan tapaan on digikameran napinpainallukseen tai kamerakännykän ruudun tökkäämiseen verrattuna aivan erilaista ensin ladata kameraan filmi, sitten säätää käsin tarkennus, valotusaika ja aukko, kelata filmi pois ja mahdollisesti kehittää se itse ja vedostaa kuviksi.

Filmille kuvaaminen on erilaista siksikin, että käytettävissä ei ole satoja tai tuhansia ruutuja vaan filmikoosta ja -tyypistä riippuen 36, 24, 12 tai 10 ruutua tai laakafilmiä käytettäessä vain yksi ruutu. Siksi filmille kuvaaminen vaatii keskittymistä ja suunnittelua. Digikameralla kuvan näkee kameran ruudulta heti kameran laukaisun jälkeen, mutta filmikameralla kuvaajan pitää nähdä kuva mielessään jo ennen laukaisua.

Filmikameroita valmistetaan edelleen

Käytettyjä filmikameroita on saatavissa hyvin edullisesti sekä käytettyjen kameroiden kaupoista että eBaysta ja muista nettipalveluista. Hintaluokka on yleensä kympeissä, joskin hienoimmista ja kalleimmista kameroista ja objektiiveista joutuu maksamaan nelinumeroisia summia. Laadun kanssa ei ole ongelmaa, koska 1980-luvun objektiivit ovat laadultaan yhtä hyviä kuin nykyiset laatuobjektiivit ja parempia kuin nykyiset halvat objektiivit. 6×9 cm negatiivikokoa käyttävän 1920-luvun laatikkokameran kuva on suuren filmikoon ansiosta teknisesti parempi kuin vuonna 2018 valmistetun kompakti -tai kännykkäkameran kuva, joka on kuvattu hyvin pienelle digitaaliselle kennolle.

Erilaisia filmikokoja on ollut satoja ja niistä nykyaikaan asti ovat säilyneet tavallinen 35 mm filmi eli tyyppi 135, kuusi cm leveä rullafilmi eli tyyppi 120, muutama laakafilmikoko 9×12 cm koosta 10×12 tuuman arkkeihin sekä Polaroid-pikakuvamateriaalien tyypit 600 ja SX-70. Pari valmistajaa valmistaa myös pieniä eriä taskukamerafilmiä tyyppiä 110. Lisäksi Fuji ja Polaroid originals -yhtiö ovat tuoneet markkinoille uusia filmikokoja pikakuva- eli instant-materiaaleille.

Uusiakin filmikameroita tulee toisinaan markkinoille, sekä uusia pikakuvamateriaaleja käyttäviä että perinteisempiä filmikokoja käyttäviä. Uusia kameroita valmistavat esimerkiksi Rollei, Leica, Holga, Diana, Blackbird, Lomo sekä pelkästään neulanreikäkameroita valmistavat Ilford ja Spiral 66. Lisäksi uusia pikakuvakameroita valmistavat esimerkiksi Fuji, Polaroid Originals ja Impossible Films. Saatavilla on myös alkuperäisillä varaosilla kunnostettuja laatukameroita, esimerkiksi Rolleicordin ja Leican.

Filmin kehittäminen onnistuu vaikka kylpyhuoneessa

Värinegatiiveja voi edelleenkin viedä kehitettäväksi melkein mihin tahansa valokuvausliikkeeseen, tosin osa niistä kehittää vain 135-koon filmejä ja osa lähettää nekin muualle kehitettäviksi. Kehityksen yhteydessä voi teettää samalla paperikuvat tai skannauttaa filmin. Mustavalkofilmeistä voi valokuvausliikkeissä kehityttää värinegatiiviprosessia käyttäviä filmejä, kuten Ilford XP2:a. Muut mustavalkofilmit täytyy kehittää itse.

Mustavalkofilmien kehittäminen ei ole vaikeaa eikä edes kallista: kemikaalien lisäksi tarvitaan kehityspurkki, huuhteluletku, suppilo, pari purkkia, lämpömittari ja mittalasi. Tavallisimpia kehitteitä ja muita kemikaaleja valmistetaan edelleen, ja uudenlaisiakin on tullut markkinoille. Lisäksi harrastajat kehittävät uusia kehitysprosesseja, joiden joukossa on pikakahvia ja C-vitamiinia sisältävä Caffenol.

Sekä filmin kehittäminen että kuvien vedostaminen suurennuskoneella (joita liikkuu käytettyinä) ovat hyvin luovaa toimintaa, jolla voi saada yhtä hyvin äärimmäisen laadukkaita kuin taiteellisia lopputuloksia.

Kuvien vedostaminen onnistuu kylpyhuoneessakin, mutta monilla valokuvauskerhoilla ja kansanopistoilla on pimiöitä, joissa on hyvä sekä kehittää filmit että vedostaa ne kuviksi. Omaa kehityskalustoa ei niitä varten tarvitse lainkaan, kemikaalit riittävät.